Pyörittelen työkseni lyijykynää

Tänään tulin pohtineeksi Facebookissa työroolien ja -nimikkeiden suhdetta omaan osaamiseen ja ammatilliseen identiteettiin. Muistelin hetkeä, jolloin aloitin uudessa tehtävässä innovaatioyksikön johtajana ja pysähdyin miettimään, mitä innovaatioyksikön johtaja oikeastaan tekee. Tätä pohtiessani pyörittelin kädessäni lyijykynää, mistä päättelinkin, että ainakin sitä innovaatiotoiminnan johtaja mitä ilmeisimmin tekee.

- Hei, mitä sinä teet työksesi? - Kiitos kysymästä! Pyörittelen lyijykynää. Ei ku odotas...olen innovaatiojohtaja.

Viattomalta kuulostava kysymys "Mitä teet työksesi?" sisältää kaksi oletusta, joita kannattaa tarkastella kriittisesti. Ensimmäinen on se, että henkilöllä, jolta tätä kysytään, oletetaan olevan jotain sellaista, jonka kokee työkseen. Toiseksi kysyjä olettaa, että henkilön työ on nimenomaan tehtävissä. Molemmat oletukset ovat useissa tapauksissa naiiveja, etenkin työn tekemistä koskeva. Väitän, että kovin monen työ ei nykyään ole lainkaan tehtävissä, tai ainakin tekeminen on vain murto-osa siitä, mitä työ pitää sisällään.

Mitä vastaisit, jos sinulta ei kysyttäisikään, mitä teet työksesi, vaan sen sijaan mitä ajattelet työksesi? Entä mitä tunnet työksesi? Olisi myös kiinnostavaa tietää, mitä edistät ja estät työksesi tai - mikä kiinnostavinta - mitä kuvittelet työksesi? Näihin kysymyksiin ei voi vastata ainakaan pyörittelevänsä lyijykynää tai olevansa innovaatiojohtaja.

Itse asiassa myös yleinen vastaus kysymykseen "Mitä teet työksesi?" on aika kummallinen, koska usein se on juuri muotoa "Olen sitä tai tätä". Oleminen on nimittäin aika tuloksettomalta kuulostava tekemisen muoto, ainakin jos siitä maksetaan palkkaa. Itse en ainakaan maksaisi palkkaa kenellekään, joka ilmoittaisi työkseen "olevansa innovaatiojohtaja". En edes siinä tapauksessa, että ko. henkilö yrittäisi paikata tilannetta ilmoittamalla olemisen lisäksi pyörittävänsä lyijykynää. Sen sijaan jos henkilön työhön kuuluisi jonkin merkityksellisen asian edistäminen tai ei-toivottujen asioiden estäminen, voisi palkanmaksukin olla perusteltua.

Työn mieltäminen pelkästään tekemisenä pitää kyseenalaistaa ja samoin pitää kyseenalaistaa työn sitominen yhteen tehtävänimikkeeseen. Mikä ihmeen idea on siinä, että ensin ihminen tulee valituksi johonkin organisaatioon osaamisesta ja kokemuksista rikkaana ja runsaana ja sillä samalla sekunnilla, kun hän allekirjoittaa työsopimuksensa, tämä rikkaus kahlitaan yhden nimikkeen alle? Mitä jos yhden nimikkeen ja tiukkaan formaattiin puristetun käyntikortin sijasta ihminen saisi saman tien korttipakan, jossa olisi tilaa erilaisen osaamisen, ajattelun, asioiden edistämisen ja estämisen kiteytyksille? Häviäisikö vai voittaisiko organisaatio tässä? Entä se ihminen? Tai asiakas?

Mietitäänpä. Virallisessa organisaatiossa ja tehtävähierarkiassa ihminen voi olla vaikkapa asiantuntija-positiossa. Asioiden tunteminen tai asiantuntijana oleminen ei kuitenkaan välttämättä kerro yhtään mitään työn sisällöistä, tavoitteista tai suunnasta. Asiantuntijan työ on tuntemisen lisäksi luultavasti myös asioiden tietämistä, tutkimista, epäilyä, edistämistä tai estämistä. Ja todennäköisesti se on myös kehittämistä, myymistä, viestintää ja hallinnointia...Ja on se varmaan sitä lyijykynän pyörittelyäkin.

Paljon järkevämpää olisi, jos "asiantuntija" ilmestyisikin asiakaspalavereihin, sisäisiin työpajoihin tai Key Note-tilanteisiin sillä otsikolla, mikä parhaiten kuvaisi roolia juuri kyseisessä tilaisuudessa. Tutkijatapaamisissa asiantuntijaa parempi nimike voisikin olla asian epäilijä, kriitikko, muutoksentekijä tai perehtyjä. Asiakastapaamisissa taas fiilistelijä, mielipidejohtaja, trendsetter tai visionääri voisi kuvata roolia tarkoituksenmukaisella tavalla. Tärkeissä yhteistyötapaamisissa innovaatiojohtajan titteli voisi olla käyttökelpoinen. Tai siis...ainakin siihen saakka, kun kumppani ehdottaisi tutustumiskierrosta pyytämällä kaikkia osallistujia kertomaan, mitä he tekevät työkseen...

Virallinen tehtävänimike pitää ehkä kokonaan jäädyttää organisaatioiden järjestelmien syövereihin ja yhden ainoan "työtä" kuvaavan nimikkeen käyttö titteleissä ja käyntikorteissa siirtää historiaan. Tilalle voi sitten ottaa titteli-/käyntikorttipakan, joka rakentuu työhön sisältyvien tunteiden, tavoitteiden, periaatteiden ja visioiden varaan, ja korttipakasta voi sitten tilanteesta riippuen käyttää sitä sopivinta korttia.

Samaan hengenvetoon totean, että vaikka kannatan osaamisen mahdollisen rikasta ilmentämistä erilaisissa tilanteissa, kannatan myös pirstoutuneen työn kokemuksen välttämistä. Tunnistan hyvin oman ja monen kollegani työn sirpaleisen, mosaiikkimaisen luonteen, joka voi olla rikkautta, mutta pahimmillaan myös hajoittaa. Tällaisessa tilanteessa työn perusolemus pitää kirkastaa, jotta monipuolisuudesta saa kaiken irti rikkomatta itseään.

Itse oivalsin jossain vaiheessa, että ajattelemalla työni toisin pääsen irti yhden tehtävänimikkeen ja miljoonan pienen asian tekemisen kokemuksesta. Sirpaleisen tekemisen ja levottoman olemisen sijasta voin jäsentää työni kahden kokonaisuuden kautta, nimittäin järjestämisen ja vuorovaikutuksen. Sen sijaan että hallinnoin, johdan, suunnittelen, kehitän, päätän, selvittelen, säädän, kokoustan tai kontaktoin, teen vain kahta asiaa: järjestän ja vuorovaikutan. Järjestän asioita, ajatuksiani, tunteitani, taloutta, prosesseja tai kalenteria; vuorovaikutan oppiakseni, vaikuttaakseni, ymmärtääkseni ja päättääkseni. En ainoastaan tee työkseni, eikä työni ole pelkästään jonain olemista. Järjestän ja vuorovaikutan itselleni ja työnantajalleni merkityksellisten asioiden edistämiseksi tai ei-toivottujen asioiden estämiseksi.

Jos totta puhutaan, järjestäminen ja vuorovaikutus eivät riitä kattamaan ihan kaikkea työhöni kuuluvaa. Näiden peruselementtien lisäksi nimittäin edistän määrätietoisesti myös taikapölyn ilmenemistä työelämässä. Ja sitä lyijykynääkin pyöritän, edelleen.

Etäpäivää kaikille

Etätyöstä kirjoitetaan ja puhutaan paljon juuri nyt. Kirjoituksissa keskitytään usein siihen, miten etäpäivä toteutetaan tehokkaasti ja tuottavasti. Vaikuttavimmat kirjoitukset ilmestyvät blogeissa, joilla on paljon seuraajia ja joissa rakenne on mietitty fiksusti, bulletpointteja on korkeintaan 6 ja ilmaisu on tiivistä.

Tässä blogissa ei ole yhtä postausta lukuunottamatta tapahtunut juuri mitään noin kolmeen vuoteen, eikä blogia ole sukulaisten lisäksi  koskaan aiemminkaan seurannut juuri kukaan. Kirjoitukset täällä ovat ihan liian pitkiä ja ilmaisu ylipäänsä liian laveaa.

Siitä huolimatta aion nyt jakaa täällä konkreettiset ja universaalit ohjeet sille, miten etäpäivästä saa rakennettua varsin tehottoman, erittäin turhauttavan ja taatusti pidemmän kuin normaalista työpäivästä toimistolla. 

                             Huoneentaulu tehottomalle etätyöpäivälle

1. Aloita suunnittelu

Käytä paljon aikaa suunnittelemalla sitä, miten toteutat etäpäiväsi. Perustele pitkällä dokumentilla ensin itsellesi ja sen jälkeen esimiehellesi, miksi aiot olla etänä. Pode samalla syyllisyyttä siitä, että salaa mielessäsi uskot itse - kuten uskoo esimiehesikin - etäpäivän synonyymin olevan "luppopäivä" tai mikä vielä pahempaa,"pekkaspäivä". Kaiva esiin kaikki muistamasi pomodoro-tekniikat ja tee to-do-listoja prioriteeteista. Juutu listojen yksityiskohtiin ja jää arpomaan sitä, mikä on minkäkin arvoista tekemistä. Lähetä listat itsellesi varmuuden vuoksi sähköpostiin, whatsappiin ja tekstiviesteihin. Mene nukkumaan ja havahdy keskellä yötä miettimään asioita, mitkä kenties unohdit listalta.

2. Herää ajoissa

Ajasta herätyskello soimaan kuudelta, jotta varmistat tarmokkaan ryhtymisen etätyöskentelyyn. Nukahda klo 1:30, herää klo 4:00. Tiedosta etätyöpäivän tehojen hiipuvan valvomisen takia. Nouse ylös 5:00, avaa tietokone. Käy läpi viimeisten kahden kuukauden vastaamatta jääneet meilit. Ahdistu tajutessasi, että noin 78% sinulle meileissä esitetyistä kysymyksistä ei ole olemassakaan vastauksia ja siksi ne ovatkin jääneet vastaamatta. Tyynny tajutessasi, että loput 22% kysymyksistä aika tai joku muu on hoitanut jo. Keitä  ämpärikaupalla kahvia pysyäksesi hereillä.

3. Uhriudu

Keskeytä summittainen, suunnittelematon sähköposteihin vastaaminen klo 9:00 siihen havaintoon, että vastaasi alkaa tulla kaikista eniten itse itsellesi lähettämiäsi työlistoja. Muista tälle päivälle laatimasi pomodoro-listat ja prioroteetit, muista myös mistä erittäin tärkeistä asioista sinun alunperin piti aloittaa etätyönteko. Syyllisty ja pode huonoa omaatuntoa sekä lukemattomista sähköposteista että tekemättömistä töistä. Ala miettiä toimenkuvaasi - totea, ettei sellaista ole. Tuskastu ja ota oikeudeksesi tyhjentää ja täyttää astianpesukone etätyöajalla. Iloitse hetki kapinallisuudestasi. 

4. Piristy

Ota itseäsi niskasta kiinni ja piristy. Kello on 9:45 ja tiedät kristallinkirkkaasti, mitä teet. Sinullahan on lista - tai siis useita listoja. Yhtäkkiä piristyneenä ymmärrä, että ehditkin hoidella kaiken lisäksi myös monia mieluisia, listojen ulkopuolisia asioita etäpäiväsi aikana. Tajua, miten moneen asiaan verkostoissasi voit vaivattomasti tänään vaikuttaa etänä. Meilaa, whatsappaa. yammeroi, skypetä ja vaikuta somessa painokkaasti ja innokkaasti.

5. Keskity 

Kello on 11:00 ja kukaan ei vastaa viesteihisi. Havahdu siihen, että ollaan lounasajassa, mutta myhäile tyytyväisenä, koska et ole sidottu lounasruokalan aikatauluihin. Lämmitä eilinen makaronilaatikko ja keitä kahvia. Postaa kuva kahvikupista somekanaviin: "Rento lounas etänä."

Juo kolmesta neljään kuppia kahvia. Selaa l5 minuutta somea, josta selviää, että  olet tavoittanut raikkailla postauksillasi ainakin kaksi kahvitaukoa pitävää entistä työkaveriasi.

6.  Suorita

Kello on 12:00. Ala kahvin siivittämänä jäsentää mielessäsi asioita, jotka nyt vaan on pakko saada tehtyä. Vertaa niitä kaikkiin tekemiisi listoihisi ja joudu paniikiin - näillä kun ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ala suorittaa holtittomasti. Soita puhelinvastaajiin tärkeitä viestejä, meilaa hätäviestejä kollegollesi ja kirjoittele kuumeisesti tärkeitä dokumentteja. Yritä ajatella ja suunnitella tulevia asioita, samaan aikaan kun tiedostat, että sille oli jo ihan oma aikansa, joka päättyi yli kolme viikoa sitten. Osallistu Teams-palavereihin näennäisesti, multitaskaa samalla kuumeisesti. Älä mielellään lähetä ainakaan kovin montaa sähköpostia henkilöille, joiden kanssa olet juuri palaverissa.

7. Ota aikaa itsellesi

Kello 14:00 luovu suorittamisen pakosta ja muista, että elämä on kokonaisuus. Pistä pötköttäen joogamatolle ja hyväksy esimerkiksi se, että ei ole hyvä olla kympin tyttö eikä liian kiltti. Hengitä syvään. Tai hengitä edes.

8. Tee päivän duunit

Kello 14:15 katso kalenterista mitä sinulla vähintään pitää olla valmiina huomenna. Karista niskastasi sekä ahdistus että mielenrauha ja tee päivän duunit.

9. Aloita suunnittelu

Tehtyäsi duunit, käytä loppuaika työpäivästä suunnittelemalla sitä, miten toteutat seuraavan etäpäiväsi. 

Saako lukea paperista?

Muistaako kukaan muu viisikymppinen kysyneensä tätä kysymystä lapsena opettajalta sydän pamppaillen? Entä muistatteko sen helpotuksen, jos lupa paperista lukemiseen annettiin? Tai sen vatsanpohjassa saakka tuntuvan jännityksen kun selvisi, että paperista lukeminen oli kiellettyä? Jonkun oppimisen äärellä tässä tietysti oltiin. Joko piti osata asia ulkoa ilman paperia tai sitten oltiin harjoittelemassa esiintymistä. Siitä ei muistaakseni niinkään oltu kiinnostuneita, mitä paperi oppilaalle edusti tai mitä siihen oli piirretty tai kirjoitettu.

Tässä kohdassa kirjoitustani kysyin paikalle sattuneelta kuopukselta, onko hän koskaan kysynyt koulussa, saako lukea paperista. Kuopus mietti asiaa ja totesi, että ei ehkä juuri noilla sanoilla. Samaan aikaan hän tunnisti hyvin syyt, miksi "paperista lukeminen" ei ole toivottua tai sallittua. Paperista lukeminen ei vaan ole yhtä vakuuttavaa kuin spontaanilta vaikuttava puhe, yleisöön pitää aina saada katsekontakti ja paperista tulee helposti se tunne, että puhuja ei ole tilanteeseen valmistautunut.

Ehkä mikään ei siis ole muuttunut 35:ssä vuodessa?

Olen lapsesta saakka hakeutunut tilanteisiin ja tehtäviin, joissa saa ja pitää esiintyä ja puhua ihmisjoukoille. Pienestä saakka olen pitänyt esiintymisestä enemmän kuin mistään muusta! Ja vaikka pidän esiintymisestä edelleen, se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että vihaan esiintymistä. Oikeastaan vihaan sitä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän puhuminen ja esiintyminen yleisölle minua jännittää. Ennen isoja tilaisuuksia saatan valvoa öitä, muutun kireäksi ja poissaolevaksi. Ahdistun. Pahimmat aikuisiän painajaisenikin liittyvät tähän: Näen pahoja unia siitä että joudun täysin laulutaidottomana esiintyjänä konserttiin, jossa tuhatpäinen yleisö odottaa minun laulavan koreankielisiä aarioita. Uni etenee askel askeleelta piinallisen hitaasti pukuhuoneesta lavalle....Naurettavinta on se, että jos joku tarjoaisi minulle tällaista mahdollisuutta tosielämässä, luultavasti suostuisin - ja ajaisin itseni hulluuden partaalle sen jälkeen.

Koska esiintymisten lopettaminen ei tunnu olevan vaihtoehto, olen kehitellyt itselleni työkaluja ja keinoja, joilla saan jännityksen haltuun. Kuopuksen ollessa pieni, harjoittelin istuttamalla hänet ja pehmolelut kellarin sohvalle kuuntelemaan puheitani. Yleisö oli lahjottavissa ja suosio valtava! NLP-valmennuksessa opin kohtaamaan vihamielisen tai vastustavan yleisön suojaamalla itseni oranssilla kuplalla...Olen opetellut myös ajanhallintaa eli valmistautumaan paremmin ja ajoissa. Nykyisten kollegoitteni kanssa olemme myös jakaneet toinen toisillemme vinkkejä ja puheita, joita jokainen meistä joutuu vuorollaan pitämään erilaisissa muodollisemmissa tilanteissa.

Kaikkien näiden keinojen joukossa kaikkein paras ratkaisu tuntuu itselleni olevan edelleen se paperi - olkoon sitten vaan vaikka ipadissa tai puhelimessa. "Paperiin" olen tiivistänyt etukäteen sen sanoman, minkä toivon tilaisuudessa pystyväni välittämään. Se mukanani tiedän, että vaikka jännitys sekoittaisi tilanteessa hengitykseni tai ajatukseni, pystyn aina palauttamaan itseni takaisin asiaan. Kun tätä ei tarvitse jännittää, voin keskittyä tilanteessa kaikkeen muuhun tärkeään: tunnelmaan ja vuorovaikutukseen muiden osallistujien kanssa.

Kaikkein eniten jännitän tilanteita, joissa ihmiset ovat koolla kokonaisvaltaisesti tunteineen - ilossa tai surussa. Liikutun helposti molemmista ääripäistä enkä osaa tai edes halua ulkoistaa omia tunteitani tilanteesta pois. Perheen kesken ja monissa työyhteisöissä olenkin ollut tunnetusti se itkupilli, joka ei pysty puhumaan ilman kyyneleitä missään tilanteessa.

Tämä kirjoitus sai alkunsa tilanteesta, jossa tiesin kohtaavani surun musertaman yhteisön jonka suruun itsekin vahvasti liityin. Tässäkin tilanteessa turvanani oli paperi, johon olin etukäteen  rauhassa kirjannut ne asiat, jotka halusin tilaisuudessa välittää. Paperin lisäksi turvauduin mielikuvaan tukenani olevasta edesmenneestä isoisästä, kirkkoherrasta, jonka tiesin varmasti pystyneen kohtaamaan kaikki mahdolliset elämän surut ja ilot ihan ilman paperiakin.

Kokemukseni tästä valtavan liikuttavasta tilaisuudesta oli se, että paperista sai lukea ja annoimme toisillemme luvan liikuttua. Loppujen lopuksi kyse oli vain hyvin vähän asioista ja paljon enemmän kohtaamisesta ja jaetuista tunteista. Tunteille annettiin tilaa ja meillä kaikilla oli lupa surra ja muistella yhdessä. Ja sellaiseen on vaikea valmistella puhetta.

Jos joku joskus vielä kysyy sinulta tai kysyt ehkä itseltäsi "saako lukea paperista", kehotan vastaamaan: kyllä saa! Sen seurauksena saatat antaa luvan myös tunteille ja vuorovaikutukselle, jota ilman paperia jännittäen ei välttämättä synny.

Epämukavuusalue ilman mukavuuksia

Vähän aikaa sitten luin blogin aiheesta, jota olen itsekin pyöritellyt mielessäni, nimittäin epämukavuusalueesta. Riitta Hyppänen kirjoitti aiheesta hyvin ja mietti mm. korvaavia käsitteitä koko epämukavuusalueelle - sitä kun käytetään niin monissa eri yhteyksissä ja tarkoituksissa nykyään (http://riittahyppanen.fi/rubiikki-epamukavuusalueelta-oppimismatkalle/).

Itse olen sitä mieltä, että epämukavuusalueen käsitteen käyttöä pitää nimenomaan ja ehdottomasti rajoittaa ja samalla sen merkitys pitää rajata ja kirkastaa. Missään tapauksessa siitä ei pidä luopua - epämukavuusalue on ilman muuta tullut jäädäkseen.



Kuva lainattu: http://leostranius.fi/2014/06/pelon-voittaminen-vierailu-epamukavuusalueella/

Hyppäsen blogi vahvisti joka tapauksessa käsitystäni siitä, että jonkun merkillisen väärinkäsityksen johdosta olemme alkaneet sotkea epämukavuusaluetta johonkin toisen todellisuuden la-la-maahan, paikkaan, jossa käydään viihtymässä ja josta tullaan ulos jonkun uuden osaamisen, tiedon tai valaistumisen kanssa. Olemme siis alkaneet hilata epämukavuusaluetta kohti jotain sellaista, joka itse asiassa kuulostaakin...mukavalta? Mukava epämukavuusalue?! Helppo vaikeus? Musta valkoinen? Ei mikään ihme, että moni epämukavuusalueelle vapaaehtoisesti pyrkivä on itse asiassa johdettu harhaan jo lähtökuopissa ja loputkin sinne sysätyt eksyvät matkalla.

Hotelliala ja autoteollisuus ovat tällä hetkellä melkein ainoat mieleen tulevat alat, jossa epämukavuuden ja mukavuuden raja on kristallinkirkas. Vai milloin viimeksi olet tilannut huoneen epämukavuuksilla? Tai auton, johon saa lisävarusteeksi nämä ja nämä epämukavuudet? Sen sijaan esimerkiksi liikuntabisnes ja hyvinvointipalvelut liikkuvat aika usein harmaalla alueella: ”Tervetuloa meidän salillemme, täällä liikutaan epämukavuusalueella!” No ei todellakaan liikuta - tosiasiassa jokainen siellä hikoileva tuntee olonsa tosi mukavaksi hikoilunsa takia. Tai: ”Kokeile nyt retriittiryhmäämme – täällä opitaan yhdessä kulkemaan epämukavuusalueen kautta kohti mielenrauhaa.” No ei kyllä opita, koska ihan oikeasti kaikkien osallistujien mielestä on oikeasti tosi MUKAVAA istua ryhmässä miettimässä elämän hankaluuksia ja siitä se sitten syntyy se mielenrauhakin.

Eli tässä se nyt tulee, se varsinainen uutinen: Epämukavuusalueen tunnistaa siitä, että siellä ei ole mukavaa. Itse asiassa aika lailla päinvastoin: Epämukavuusalueella on…epämukavaa. Epämukavan taas tunnistaa siitä, että se tuntuu jollain tavalla ikävältä – liian kuumalta, liian kylmältä, vaikealta, nololta, hävettävältä, surkealta, raskaalta tai synkältä. Vastenmieliseltä. Tai joltain näiden yhdistelmältä – siis sanalla sanoen epämukavalta.

Epämukavuusalueita on olemassa ja niille on varmasti oma paikkansa meidän kaikkien elämässä. Ja jokaikisessä tapauksessa, jokaikisellä kerralla epämukavuuden määrittelee jokainen sillä alueella kävijä itse. Luultavasti sieltä romuna ulos tullessa on todellakin oppinut jotain uutta, tietää jotain entistä paremmin tai voi olla jopa jonkun asian suhteen valaistunut. Mutta mukavaa siellä ei taatusti ole ollut!

Tyhmyyden tabu ja ylistys

Epäonnistuminen on muotia ja moka on lahja. Tässä ajassa et löydä mielipidevaikuttajaa tai gurua, joka ei sallisi, puolustaisi tai edustaisi rohkeutta, kokeiluja ja epäonnistumisista oppimista. Pidän tästä trendistä ja allekirjoitan sen alla olevan logiikan: kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja johonkin akuuttiin tarpeeseen mokaamisen salliminen on meillä selvästi vastannut. Ehkä olemme oppineet kantapään kautta, että luterilainen työmoraali, virheettömyyteen pyrkiminen ja erehtymisen minimointi liian helposti johtaa epärealistiseen täydellisyyden tavoitteluun, pahoinvointiin ja uupumiseen.

Hyväksytään siis se, että epäonnistuminen on sallittua.

Samalla kun peukutamme epäonnistumiselle, on kuitenkin hyvä muistaa se, mikä ei edelleenkään ole muotia, lahja eikä sallittua - eikä vastaa mihinkään tarpeeseen, toisin sanoen tyhmyys. Tyhmyys on hyvinvoivan keskiluokkamme häpeätahra, jonka salailu vie luultavasti huomattavan paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin kaikkien hyväksyttävien epäonnistumisten suunnittelu, toteutus ja raportointi yhteensä.

Tyhmyys on tunkkaista, latteaa ja hahmotonta. Epäkiinnostavaa. Saat olla paha ja ilkeä, kunhan et ole tyhmä! Tyhmyyden tabun tunnistaa siitäkin, että kukaan ei ole koskaan vapaaehtoisesti luonnehtinut itseään tyhmäksi. Lähestulkoon kaikki muut tabut onkin jo rikottu.  Voit olla rehellisesti hidas hämäläinen, maalainen, hipsteri, nörtti tai snobi, mutta taivas varjelkoon sinua tyhmyydeltä. Vai koska viimeksi kuulit työkaverisi esittelevän itsensä "kolmen lapsen tyhmänä äitinä"? Eikä varmasti tule sitä päivää, jolloin ylpeä isoäiti esittelee lapsenlapsensa värikkäänä joukkona, jossa "vanhin on oikea villikko, keskimmäinen sellainen lukutoukka ja nuorin...no nuorin on tyhmä." 

Tässä valossa henkilökohtainen tyhmyyden kokemus arjessa on ymmärrettävästi hivenen raskasta.

Tyhmyyttä voidaan määritellä vaikkapa sen vastakohtien tai toisaalta vastaavuuksien kautta. Tyhmän vastakohtia ovat älykäs, fiksu ja viisas - synonyymejä taas tietämätön, älytön tai sivistymätön – ennen jopa tuhma. Wikipedia-määritelmät tyhmyydestä aiheuttavat ensin naurunpyrskähdyksiä, sen jälkeen rankkaa pohdintaa peilin edessä: 

"Toiminnallinen tyhmyys on kriittisen pohdinnan poissaoloa, jota esiintyy esimerkiksi työpaikoilla. Tyhmyys luo organisaatioon yhtenäisen ja yksimielisen tilan, jossa työntekijä alkaa välttää päätösten, rakenteiden ja visioiden kyseenalaistamista. Samanaikaisesti tyhmyys kuitenkin nostaa organisaation tuottavuutta ja tehokkuutta. Jos liian moni terävä yksilö ehdottaisi vaihtoehtoisia toimintatapoja tai kysyisi kriittisiä kysymyksiä, työ hidastuisi. Tyhmyyttä ei vain saa olla liikaa."

Liika on liikaa missä tahansa, mutta oman tyhmyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tässä älyllisyyttä ihannoivassa maailmassa on välillä ihan erityisen liikaa.

Mistä päästäänkin sitten tämän kirjoituksen henkilökohtaiseen osuuteen. Minulla on aina ollut pyrkimys, ilo ja kunnia hakeutua itseäni älykkäämpään seuraan ja olen onnistunut ympäröimään itseni fiksuilla ja viisailla ihmisillä. Tämän seurauksena kokemus omasta riittämättömyydestä - suomeksi sanottuna tyhmyydestä - on tullut valitettavan tutuksi. Osittain olen jo tullut sinuksi oman tyhmyyteni kanssa, osittain olen vieläkin ”ei-tämä-ollut-tyhmyyttä-tämä-oli-trendikäs-epäonnistuminen-ja-oikeasti-olen-ihan-fiksu”-kaapissa.

Arkinen esimerkki elävästä elämästä. Istun täydessä salissa äärimmäisen fiksujen ihmisten kanssa, haltioituneena älykkäistä esityksistä ja säkenöivästä keskustelusta kiinnostavien aiheiden parissa. Tilaisuus lähestyy loppuaan ja on yleisökysymysten aika. Kenenkään ei ole pakko sanoa mitään, eikä se oikeastaan ole edes toivottavaa. No niin. Enkö kuitenkin huomaa oikean käteni hivuttautuvan ylös ja puheenvuoron saatuani kuule oman ääneni kysymässä jotain…tyhmää?!? KYLLÄ vaan, sieltä se taas tulee: oikeasti tyhmä kysymys, ei todellakaan sellainen ”ns. tyhmä kysymys”, joka on vain vaatimattomuudella kuorrutettu pirullisen älykäs vastaveto johonkin aikaisempaan (tyhmään) kommenttiin.  Eli niin vaan suustani tulee ihan aidosti erittäin typerä kysymys.

Myötähäpeän ilmapiiri tulee näissä tilanteissa tutuksi, toisaalta myös positiivinen suhtautuminen ”toiseuteen”. Tässä tapauksessa ”tyhmään toiseuteen”.

Toinen esimerkki. Jääräpäisenä (ja suhteellisen tyhmänä) henkilönä en suostu (pysty) esittämään fiksumpaa kuin olen, vaan kuvittelen jotenkin perimmäisen fiksuuteni säteilevän ympärilläni kaikesta huolimatta. ”Kaikella” viittaan tässä siihen, että parhaat selviytymiskeinot elämässä ovat mielestäni naiivi usko hyvään, sokea luottamus ihmiseen (kunnes toisin todistetaan) ja hyväntahtoinen huumori.

Edellä mainitut keinot ovat näkyvästi läsnä arjessani, tekemisissäni ja sanomisissani ja taitavat olla aika oleellinen osa persoonaani. Näitä selviytymiskeinoja ei valitettavasti pidetä synonyymeinä älykkyydelle, mutta sen sijaan niiden ja tyhmyyden välillä on havaittavissa selkeä korrelaatio. BINGO! Kaikista maailman vaihtoehdoista olen valinnut elämästä selviytymisen strategiaksi tyhmyyden.

Viime aikoina olen miettinyt tyhmyyden teemaa paljon ja suunnitellut paitsi tätä henkilökohtaista kaapista ulostuloa, myös jonkinlaista järjestäytymistä. Tyhmyydessä on paljon hyvää ja paljon sellaista, joka ansaitsee tulla näkyväksi. Voi olla, että aika ei ole vielä kypsä tyhmien ihmisten näyttävälle kokoontumiselle, mutta ennen pitkää sekin aika tulee. Ehkä silloin on mahdollista – kunpa olisikin - kääntää vanha paradigma ”joukoissa tyhmyys tiivistyy” uudeksi paradigmaksi ”tyhmien joukot tiivistyvät”.

Ei tyhmempää. Ei todellakaan.